Vuoden levyt 2023

 

Tuntuu, että melkein jokainen vuosikatsaus alkaa samanlaisella hypetyksellä. 2023 on kuitenkin täysin poikkeuksellinen vuosi. En ole koskaan kuunnellut näin paljon musiikkia. Tätä listaa varten kuuntelin lähemmäs 100 tänä julkaistua levyä. 2023 on poikkeuksellinen siinä mielessä, että näistä levyjen joukossa on paljon hyviä tai erittäin hyviä levyjä. 2023 on death metallin vuosi, sillä juuri siitä genrestä on noussut hienoja teoksia. Thrash metallin osalta oli jotenkin hiljaista, vaikka muutama ihan kiinnostava yhtye julkaisi uutta materiaalia. Tätä listaa suunnitellessa on yksi ja toinenkin näistä ollut kärjessä paikan vaihtuessa mielentilan mukaan. Täysin yllättäen loppuvuodesta listalle nousi ihan puskista artisti, josta häpeäkseni myönnän, etten ollut kuullut mitään aiemmin. Potkin itseäni persuksille myös siitä, että ao. artisti kävi alkuvuodesta esiintymässä On the Rocksissa, enkä tietenkään ollut paikalla. Yleisesti ottaen kärkivalinnoissa korostuu tietynlainen progressiivisuus, erilaisuus ja kikkailu. Toisaalta, miksipä sitä tylsää musiikkia kuuntelisi, kun on kiinnostavaa tarjolla?

Mietin pitkään tämän vuoden arviointikriteerejä. Olisivatko ne puhtaasti fiilispohjaisia (mihin olen monena vuotena päätynyt)? Vai onko parhaat levyt niitä, joilla on eniten soittoja (usein on, mutta tänä vuonna ei). Pitäisikö arvioinnissa ottaa huomioon jonkinlainen uuden levyn tuoma "arvo" musiikille (esim. omalaatuisuutensa tai mielikuvituksellisuuden perusteella). Vai olisiko paras kuitenkin nostaa hyviä levyjä niistä genreistä, mitä tuli tänä vuonna kuunneltua?

Päädyin suuren tarjonnan takia muuttamaan hieman tapaa, miten valitsemani levyt esittelen. Alkuun tulee muutama subjektiivinen huippujulkaisu, levykä jotka ovat omissa papereissa vähintään 9/10. Listaan sitten levyjä, joille kertyi huomattavia määriä soittokertoja, mutta jotka eivät silti päässeet ensimmäiseen kategoriaan. Loppuun listaan hieman genreittäin, mitkä 2023 julkaissuista kannattaa minun mielestä ottaa kuunteluun. Ehkä tämä riittää johdannoksi ja voidaan siirtyä itse asiaan.

Wayfarer - American Gothic

Vuoden paras levy tuli tällä kertaa USA:sta ja Coloradosta. Wayfarer on ehkä ”western black metallia” soittava artisti, joka onnistui käymään 2023 Helsingissä huomaamatta. Jälkikäteen harmittaa kaikista missatuista keikoista eniten. Bändin soundi on kehittynyt levy levyltä ja American Gothic (AG) jollain tavalla naulaa kehityskaaren hedelmät yhdeksi albumiksi. Temanttisesti levy tekee tiliä villin lännen valloitukseen ja rakennettuihin öljykenttiin liittyvistä väärinkäytöksistä. AG on fiilistelylevy, jossa western-kitara ja -estetiikka yhdistyy black metal vokaaleihin ja puhtaaseen lauluun. Lopputulos on yhtäaikaa komea ja jylhä, sekä herkkä ja kaunis levy. AG kannattaa ehdottomasti kuunnella kokonaisuutena. Kappaleet siirtyvät saumattomasti yhdestä toiseen. Kappaleiden välillä siirtymisessä kuullaan instrumentaaliosuuksia ja puhetta, joista nivoutuu elokuvamainen tarina. Kappaleiden pituudetkin ovat maltillisia, mikä tiivistää kuuntelukokemuksen. Tämä on levy, jonka laitan usein soimaan uudestaan sen loputtua. Tämä oli levy, jonka tarvitsin ehkä eniten kokoelmiini. Jotain, mitä olin kauan hakenut.

Horrendous – Ontological Mysterium

Progressiivinen death metalli on tällä hetkellä minusta ehkä kiinnostavin genre. Tutustuin Horrendouksen edelliseen levyyn ”Idol”, joka oli alun pyristelyn jälkeen yksi hämmentävistä levyistä pitkiin aikoihin. Ontological Mysteriumia (OM) voisi kuvata monella tavalla, mutta levyä lukuisia kertoja hinkanneena vahvistuu mielikuva Voivodin death metal versiosta. Mielikuva johtaa helposti harhaan, sillä mistään kopiosta tässä ei ole kysymys. Pikemminkin kyse on siitä, että Horrendous yllättää samalla tavalla kuulijan. Bändin soundi on erilainen kuin millään muulla death metal -artistilla. Lisäksi vokaalit ovat samalla tavalla ”räkäiset” kuin Voivodilla, josta tottumisen myötä tulee oleellinen osa bändin ominaissoundia. OM ei siis ole mitään runttausta, vaan paikoin hyvinkin herkkää soitantaa. Tempo vaihtelee nopeasta laukasta fiilisteleviin kohtiin (esim. biisissä Neon Leviathan). Levy yllättää jatkuvasti sävelkulkujensa ja muiden käänteiden ansiosta. Pidän tämän artistin kohdalla myös levyn miksauksesta ja selvästä soundista. OM:ssa on niin paljon kuultavaa, että tarkka tuottaminen tekee musiikille ison palveluksen. Vokaalit eivät ole kaikkien mieleen, mutta altistus kannattaa ja palkitsee.

Fires in the Distance – Air Not Meant For Us

Fires in the Distancen toinen levy jatkaa edellisen linjoilla, mutta on levynä kypsempi. FitD:n tavaramerkki on kauniit kosketinmelodiat, jotka taustoittavat melodisen death doomin kautta maagisesti kerrottua tarinaa. Air Not Mmeant For Us:lla vaelletaan insomnium-maisesti syvissä vesissä kauniisti, mutta ilman minkäänlaista sokerointia tai juustoisuutta. Amerikkalainen tapa tehdä musiikkia eroaa jollain oleellisella tavalla skandinavialaisesta menttaliteetistä. Levyllä sukelletaan sielun syövereihin (kuvittele mielessäsi jotain sellaista tunnelmointia, mihin pystyvät Be’lakor, Insomnium ja ehkä Omnium Gatherum pystyvät sille päälle sattuessaan), mutta silti tapa on täysin erilainen ja uusi. ANMFU ei missään nimessä ole melodista kuoloa samaan tapaan kuin edellä mainitut artistit. Mukana on selkeitä elementtejä doomista, mikä tekee tästä täysin omanlaisensa levyn. Kappaleet ovat pitkiä ja tämäkin levy kannattaa soittaa kokonaisuutena. Levystä julkaistiin syksyllä myös instrumentaaliversio. Itse pidän murinavokaaleja oleellisena osana FitD:n ilmaisua, mutta mikäli murina on kynnyskysymys, löytyy asiaan ratkaisu.

Carnosus – Visions of Infinihility

En ole ihan varma mitä kautta Carnosus tarttui haaviin. Tekninen kuolo on lähellä sydäntäni, joten luultavasti jonkun blogin tms. kautta innostuin näiden länsinaapurien uutukaisesta kovasti. Visions of Infinihility on erinomaisen ilmaisuvoimainen ja monipuolinen teos, jota olen soittanut paljon. Kyseessä on ehdottomasti vuoden kovimpia death metal -kiekkoja. VoI on raivokas rypistys alusta loppuun asti. Levyllä ei ole tyhjäkäyntiä ja bändin nuoruuden into on käsin kosketeltava. Kyseessä on Carnosuksen toinen täyspitkä levy, jonka myötä nopea soittaminen on jalostunut hämmästyttävän laadukkaaksi kokonaisuudeksi. VoL:n huppuhetket (Ossein Larcenist, Castle of Grief) ovat millä mittapuulla tahansa helmiä, mutta täytekappaleita levyltä ei löydy. Puhtaasta teknisestä kuolosta tässä ei ole kyse, vaan pojat yhdistelevät elementtejä myös black metallista ja vanhan liiton jyystöstä. Bändi soitti hyvin myös livenä ja ilokseni olivat tehneet diilin Willowtip-levylafkan kanssa. Veikkaan, että näistä kavereista kuullaan vielä paljon.

Alkaloid – Numen

Kuka olisikaan osannut odottaa, että uusi Alkaloid päätyisi tälle listalle? Valoitan tilannetta hieman: bändissä soittaa nykyisiä ja aiempia jäseniä Obscurasta, Spawn of Possessionista, Obsidiouksesta, Necrophagistista ja Blotted Sciencesta eli kyseessä on eräänlainen teknisen kuolon supergroup. Kun teemana on jonkinlainen scifi ja musiikillisilla kokeiluilla ei oikeastaan ole mitään rajaa, niin valinta on jo paperilla helppo. Edellinen levy oli huikea kaikessa kokeellisuudessaan, joten odotukset olivat korkealla. Numen on Alkaloidin kolmas levy, joka on ehkä monipuolisin tähän mennessä. Tällä levyllä on vähän kaikkea aggressiivisesta runttauksesta fiilistelyyn. Perinteisistä örinävokaaleista kliiniin lauluun. Ihan turha alkaa avaamaan tätä, kuunnelkaa itse. Levyn ehdoton korvamato on Clusterfuck, joka alkuun jopa ärsytti kertosäkeensä takia. Tämä artisti pitää ehdottomasti päästä näkemään livenä. Obscura on luvassa ensi kesällä, joten ehkäpä...

Mutoid Man – Mutants

Tämä levy tuli ihan puskista. Bongasin sen joltain stoner-listalta ja sattumalta otin kuunteluun. Mutoid Man on kahden metalcore skenen artistin (Cave In ja Converge) sivuprojekti, joka juuri tuon tekijöiden metalcore-statuksen takia meinasi jäädä kuuntelematta. Okei, soittaa albumilla myös High On Firen basisti. Olipa joka tapauksessa onni, että uskoin tuohon stoner-tägiin ja annoin soida. Mutants on erittäin viihdyttävää stoner-henkistä rockia, mutta musiikissa on elementtejä punkista, sludgesta, hardcoresta ja jostain vaikeammin määriteltävästä progeilusta. Se yllättää omalaatuisella energiallaan ja luovalla hulluudella, joka kantaa läpi levyn ja koukuttaa kuulijansa täysin. Mutants on bändin neljäs kokopitkä, ja ammattitaito kuuluu kautta levyn. Kappaleissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää alusta loppuun, mutta niiden ote pitää alusta loppuun. Kokonaisuus on harkittu, eikä levyllä ole mitään turhaa. Mutants on omassa levyhyllyssä jotain todella erilaista musiikkia, joka varmasti jää aktiivikuunteluun myös jatkossa.

Afterbirth – In But Not Of

In But Not Of:n tie AOTY-listalle tapahtui mutkan kautta. En pitänyt tämän vokaaleista aluksi ollenkaan. Mutta sitten jokin jossain vaiheessa osui kohdalleen. Ehkä se oli yksittäinen biisi, joka piti kuulla uudestaan. Ehkä se oli levyn hämmentävä nerokkuus, joka kuoriutui kerros kerrokselta kuin sipuli. Afterbirthin musiikkia voisi kuvata brutaalina progressiivisena death metallina (yllättäen). IBNO on suoraviivaisempaa runttausta kuin esim. Horrendouksen uusin, mutta tasapaksuus on tästä kaukana. Levy yllättää useassa kohdassa (esim. biisi Hovering Human Head Drones) ja jokin siinä saa haluamaan lisää ja lisää. Pidän tätä aina erinomaisen levyn merkkinä. IBNO on esimerkki myös alussa spekuloimastani arvosta musiikkimaailmalle. Tämä levy asettaa itsessään eräänlaisen standardin tulevaisuuden death metallia tekeville muusikoille. Vaikeasti lähestyttävä, mutta äärimmäisen palkitseva levy. Kannattaa tutustua myös Afterbirthin edelliseen  levyyn Four Dimensional Flesh (2020).

Sleep of Monsters - r r r

Oikeasti tuo r kuuluisi olla iso gamma-kirjain, mutta tämä alusta ei osaa sellaisia. Gamma gamma gamma oli ehdottomasti vuoden 2023 kesälevy. Siltä löytyy myös eräs vuoden hienoimmista biiseistä ”The Singer”. Sleep of Monstersia tuli kuunneltua muutenkin paljon tänä vuonna. Tulipahan todistettua bändin livekuntokin levynjulkkareissa Semifinaalissa. Bändin kolmas pitkäsoitto on arvatenkin Antiikin Kreikaan temanttisesti sijoittuva levy ja varsinainen aikamatka. Levyllä lauletaan myös yksi kappale kreikaksi. En ala luokittelemaan tätä muuksi kuin rockiksi, mutta netissä vilisee erilaisia ehdotuksia, kuten occlult rock (voisi olla lyyrisesti), gothic rock (ehkä lähinnä, jos ei ajattele vaikkapa Paradise Lostia, vaan kotimaista goottia), hard rock (ei varsinaisesti tätäkään). Tuo goottisuus liittyy ensisijaisesti lyyrisiin teemoihin, koska musiikki itsessään sisältää melkoisesti progressiivisia elementtejä, eikä varsinaisesti muistuta mnkään tietämäni artistin musiikkia. Bändin nokkamies on Babylon Whoresin Ike Vil, jonka omintakeinen vokalisointi on minusta levyn kantavia voimia. Yhtye koostuu kuitenkin kahdeksasta artistista (joista monet ovat olleet mukana tunnetuissa kotimaisissa kokoonpanoissa, kuten Blake, Watari ja Ajattara), ja monet kappaleet lauletaan bändin kolmen upean naisvokalistin toimesta (erityisesti upea Hanna Wendelin). Suosittelen kuuntelemaan myös tämän hienon ja vangitsevan levyn kokonaisuutena.

Spirit Adrift - Ghost At The Gallows

Edellisen ja vähän erikoisen coverlevyn jälkeen asiat ovat jälleen raiteillaan, ja amerikkalainen Spirit Adrift tekee taas erinomaista ja menevää  eeppisen heavy metallin ja doomin sekoitustaan. Vaikka tämä artisti ei luo varsinaisesti mitään uutta tai merkittävästi erilaista, niin uskallan sanoa Ghost At The Gallowsin olevan bändin paras levy tähän mennessä. Levy on ennen kaikkea tasapainoinen kokonaisuus. Hienoja ja monipuolisia biisejä riittää täysipitkän verran eikä levyllä ole minusta turhia kappaleita. Mukaan mahtuu yksi  vuoden ehdottomampia korvamatoja tai hoilotusviisuja ”I Shall Return”. Levy säilyttää tiukan otteensa loppuun saakka. Tällaista heavy/doomia ei ainakaan omassa hyllyssä oli liikaa. Näitä levyjä tarvitaan maailmaan lisää.

Obituary – Dying of Everything

Tämä on fanipojan valinta, myönnän. Obituaryn tekele osoittautui uutta materiaalia julkaisseista vanhoista old school jyristä (Obituary, Cannibal Corpse, Vomitory) lopulta huomattavasti eniten soittoaikaa saaneeksi levyksi. Dying of Everything on viihdyttävää riffittelyä ja keskitemmolla runttaavia biisejä pullollaan. Mukana on pari kiukkuisempaakin raitaa ja myös melko hitaalla temmolla vedettyä settiä. Vertailin tätä moneen kertaan noita muita vasten ja aina Obi tuli ulos voittajana. Periaatteessa tämä on 8/10 levy, mutta joku tässä vetoaa niin paljon, että tällä kirittiin top ten -listan viimeiselle paikalle. Nämä biisit yksinkertaisesti toimivat ja levyllä on sen verran enemmän vaihtelua noihin muihin verrattuna, että jäivät paremmin mieleen. Obituary on parasta treenimusaa ja DoE on kirittänyt lukuisia lenkkejä tänä vuonna. Bändi on timanttinen livenä ja onneksi 2023 toinen veto Brutal Assaultissa oli ns. headliner-setti ja pääsin vihdoin nauttimaan täyden setin jonkun kälyisen lämppärikeikan sijaan. 

Millaisia levyjä tuli sitten soitettua tänä vuonna paljon, mutta jotka eivät mahtuneet top ten -listalle? 

Joukossa on pitkäaikaisia suosikkeja, kuten Insomnium uudella Anno 1696 -levyllään. Taitaa olla vuoden kuunnelluin levy Last.fm:n mukaan. Minusta tämä on yksi Insomniumin parhaita levyjä, mutta halusin listalle vaihtelua ja tuon kanssa kävi vähän sillä tavalla, että kyllästyin levyyn. Hieman sama tapahtui uuden Katatonian kanssa. Sky Void of Stars on sekin hyvä levy, mutta en pysty perustelemaan sillekään paikkaa tiukassa kärkikaartissa. Levyllä ei ole Insojen tapaan mitään uutta "lisättävää" omaan levyhyllyyn. Kolmas paljon kuunneltu "tippuja" on The Oceanin Holocene. Tämä oli toinen kesälevy ja bändi veti yhden vuoden kovimmista keikoista. Jotenkin omat odotukset olivat levyn suhteen toisaalla ja tämä uusi "kevyempi" ilmaisu ei ehkä samaan tapaan puhutellut Phanerozoic II:n tapaan. Ehkä rehellisesti odotin toisenlaista levyä, jotain Cult of Lunan tapaan. Hyvä näinkin, muttei paikkaa kärkeen tällä kertaa. Ranskan lahja tekniselle kuololle eli Gorod laittoi myös odotetun levyn ulos. The Orb jätti kuitenkin jollain tapaa kylmäksi. Levyssä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se unohtui aika nopeasti julkaisun jälkeen. Gorod teki myös tyylillisiä kokeiluja, joista en aivan pitänyt.

Loppuun luvatut suositukset kuunteluun otettaviksi genreittäin. Rajoitin nämä viiteen per kategoria. Osan kanssa joutui vähän kikkailemaan, sillä tuo lokerointi ei ole aina niin yksiselitteistä. Boldatut olivat sellaisia, että mietin niitä tuonne top ten -listalle (tai ne joissain versioissa olivatkin siellä). Niille siis vahvin suositus.

Stoner rock

Fires Down Below - Low Desert Surf Club

Dozer -  Drifting In The Endless Void

Humulus - Flowers of Death

Black Rainbows - Superskull 

Bees Made Honey in the Vein Tree - Aion

Death metal

Vomitory - All Heads Gonna Roll

Crypta - Shades of Sorrow

Incantation - Unholy Deification

Cannibal Corpse - Chaos Horrific

Massacre - Corpus Umbra

Technical/progressive death metal

Sulphur Aeon - Seven Crowns and Seven Seals

Tomb Mold - The Enduring Spirit

The Zenith Passage - Datalysium

Cattle Decapitation - Terrasite

Wormhole - Almost Human

Doom/heavy

Cloak - Black Flame Eternal

Saturnus - The Storm Within

Sorceress - Reign of the Reaper

Isole - Anesidora

October Tide - The Cancer Pledge

Thrash metal

Xoth - Exogalactic

Enforced - War Remains

Anzillu  - Ex Nihilo

Overkill - Scorched

Bloodletter - A Different Kind of Hell

Black metal

Sworn - A Journey Told Through Fire

Asagraum - Veil of Death, Ruptured

Blackbraid - Blackbraid II

Mork - Dypet

Immortal - War Against All

Progressiivinen rock ym.

Sermon - Of Golden Verse

The Anchoret - It All Began With Loneliness

Dead Feathers - Full Circle

The Coffinshakers - Graves, Release Your Dead

Iggy Pop - Every Loser

Loppuyhteenvetona siis erittäin hyvä vuosi kyseessä, mitä uuteen (metalli)musiikkiin tuli. Juuri muuhun ei aika riittänyt tänä vuonna. . Samaten tuli aktivoiduttua keikkarintamalla jälleen (pari kymmentä livekeikkaa/festaria tuli todistettua). Veikkaan myös, että ensi vuonna musiikki soi vähemmän. Tässä tuli jopa pienoinen yliannostus uutta tavaraa tutkiessa. 

VUODEN KOVIMMAT KIEKOT 2022

Jopas oli levyvuosi. Musiikkia tuli kuunneltua eniten sitten vuoden 2007, mikä on tietysti loistava juttu. Lisäksi vuoden 11 eniten soitettua levyä oli myös julkaistu vuonna 2022! Tämä ei käänny aivan suoraan vuoden top-listaksi, sillä pari loppuvuodesta julkaistua kiekkoa on lunastanut paikkansa vähemmästä soittoajasta riippumatta. Mukana on pari tuttua ja turvallista artistia, mutta listalle pääsi myös yllättäjiä ja uusia artisteja. Pidemmittä puheitta vuoden kovimmat levyt 2022:

 

The Halo Effect – Days of the Lost

 

Käsi ylös, kuka yllättyi tästä valinnasta? Jos suosikkiartisti on Dark Tranquillity ja vanha In Flames >>> uusi In Flames ja bändin kaikki jätkät (Stanne mukaan lukien) ovat ex-In Flames, niin voiko muuta valita? Muutama vuosi sitten kehitin jonkinasteisen saturaatiopisteen melodiselle death metallille (poislukien Insomniumin). DT:n uusi suunta ei erityisesti napannut ja Jesperin lähdettyä IF:stä katosi viimeinenkin mielenkiinto artistia kohtaan (tosin livenä ovat edelleen varsin viihdyttäviä…soittaessaan vanhoja biisejä). Days of the Lostin myötä vanha kipinä heräsi vahvasti henkiin. Tämä levy on hyvän mielen metallia, jota tulee kuunneltua kerta toisensa jälkeen. Tälle levylle ei tarvita erityistä mielentilaa, se vaan toimii aina. Timanttisia biisejä levyn täydeltä ja toimi livenäkin hienosti. Stanne on yksi parhaista keulamiehistä ikinä. Biisinostoina ”Gateways” ja ”Feel What I Believe” toimivat omasta mielestä parhaina esimerkkeinä siitä, mitä IF ja DT parhaimmillaan voisivat olla 2022. Toisaalta on hienoa, että uusia bändejä ja kokoonpanoja muodostuu. Tuskin tätä levyä olisi kumpikaan tyyliinsä urautunut veteraani tekemään.

 

In Aphelion – Moribund

Vuoden yllättäjä! Lähellä oli lunastaa ykköspaikkaa. Necrophobicin jannut ja pari kaveria veivät musiikin sinne, mihin Necrophobic ei ihan ole uskaltanut mennä eli melodisen bläck metallin mustalle puolelle. Kerrassaan komeaa musiikkia ja riittävän rapeilla sanoituksilla, joille vanhakin kyynikko jaksaa lämmetä. Jostain syystä eeppinen teos kuvaa levyä parhaiten, vaikka levyllä on muutakin tavaraa tarjolla. Luciferian Agessa on yksi vuoden koukuttavimmista kertosäkeistä hauskan marssipätkän myötä. Nimikkoraita Moribund taas laittaa kylmäät väreet joka kerta kulkemaan pitkin selkää. Päätösraita Requiem vetää vertojaan A Sermon to the Deadlle. Kaiken kaikkiaan aivan huikea levy!

 

Black Royal – Earthbound

Vuoden toinen yllättäjä. Tampereen pojilta napakymppi suoritus. Bändin aiemmat death ’n roll -jutut eivät ihan toimineet minulle, mutta tällä levyllä sitten takki kääntyi. En ala luokittelemaan tätä sen tarkemmin. Sludge varmaan ei suurta vääryyttä musiikille tee, mutta aika kaukana ollaan perinteisestä jenkkitouhusta. Jostain syystä koko levystä henkii eräänlainen ”druidismi” läpi biisien aina kansitaidetta myöten, niin vahvasti ollaan luonnonlakien armoilla. Levy toimii kokonaisuutena, mutta kertsinsä puolesta mieleen jää ensimmäisenä väkevä ”Law of Nature” ja kansitaiteeseen viittaava ”Bear Cult”. 

 

Immolation – Acts of Good

Tämä on jännä levy. Alkuun vaikutti tasapaksulta levyltä, mutta jostain syystä se vaan eksyi soittoon kerta toisensa jälkeen. Olen aina pitänyt bändin luomasta kolkosta äänimaailmasta ja musiikin sisältämistä koukuista, jotka aukeavat vasta useamman kuuntelun jälkeen. Nimikkoraita "Acts of God" on hyvä esimerkki, mutta levy toimii kokonaisuutena.

 

Megadeth – The Sick, the Dying…and the Dead 

Vaihteeksi kokeellisempaa Megadethia, joka alkuun jopa ärsytti muutaman biisin kohdalla. Pyöritys toisensa jälkeen biisit alkoivat toimia ja ainakin tätä kirjoittaessa tämä on ollut soitetuin levy 2022. Tähän tosin vaikuttaa aikainen julkaisuajankohta. Tällä levyssä on monta helmeä, joista ajankohtaisuudessaan pelottava Dogs of Chernobyl jäi mieleen ensimmäiseltä kuuntelukerralta asti. Nopea Night Stalkers päätyi myös levyn kohokohtiin. Lopussa on pari kiinnostavaa coverbiisiä, joista ”This Planet’s On Fire (Burn in Hell) vaikuttaa olevan myös ilmastopoliittinen kannanotto. Varsin viihdyttävä, joskin ehkä hieman pitkä kokonaisuus. 

 

Cult of Luna – The Long Road North

 

Tästä taisin jo alkuvuodesta sanoa, että vuoden kovimpia levyjä. CoL pystyy yllättämään vuodesta toiseen albumien laadulla ja ilmeisesti he eivät heikkoa levyä pysty tekemään. Takavuosina ihmettelin Vertikalin äärellä samaa asiaa ja muistan miettineeni silloin, että tästä on vaikea mennä yli. No, hyvin onnistuivat ylityksessä. Tai oikeastaan päätyivät 10/10-arvosanalla samaan kattoon. The Long Road North on kokonaisuus ja kuunneltava minusta ehdottomasti alusta loppuun. Missä The Halo Effectin esikoinen toimii kaikissa tilanteissa, tarvitsee tämä levy oikean mielentilan. Tästä levystä on tullut luettua mielenkiintoisia kuvauksia. Eräät kuvaavat sitä matkalevyksi (joka arvattavaasti on johdettavissa levyn nimestä), toisilla levy herättää Dyynin tunnelmia. Jostain syystä ajattelen tätä kuunnellessa maailman parasta elokuvaa Blade Runneria. Ehdottomasti parhaimmillaan luurikuuntelussa häämärässä huoneessa. ”Cold Burn” on yksi vuoden komeimmista biiseistä.

 

Wo Fat – The Singularity

Tässä toinen artisti, jonka savuinen stoner-äänimaailma on viehättänyt vuosia. Wo Fatin tuotannossa on ollut tosi kovia (Psychedelonaut) ja sitten hieman tasapaksumpia levyjä (The Conjuring), mutta The Singularity taitaa kiilata kärkeen. Tässä levyssä on jotain samaa rullaavuutta kuin The Swordin suosikkilevy Warp Riderissä, mutta samalla The Singularitylta löytyy tuttu hämyinen ”swamp-tunnelma” ja bändille tyypilliset raskaat riffittelyt. Biisit ovat erittäin kiinnostavasti kasattuja, teemat vaihtuvat kappaleiden sisällä (mikä toki helpottaa suuresti pitkien biisien kuuntelua). Levyn paras biisi ”The Oracle” kestää peräti 16 minuuttia ja rapiat. Tämä artisti pitää nähdä ehdottomasti livenä.

 

Deströyer 666 – Never Surrender

Vanha suosikki julkaisee harvakseltaan, mutta julkaisut ovat ilmestyessään taattua laatua. Huomaan toistavani äänimaailmaa (mikä ei siis ole täysin sama kuin soundimaailma, joskin pidän erityisesti kitaroiden soundista) eli selkeästi tämä on yksi keskeinen kriteeri omaa korvaa miellyttävälle musiikille. D666 onnistuu taas rakentamaan mielikuvaa jostain muinaisesta GoT-tapaisen maailman taisteluista, missä miehet ottavat mittaa toisistaan miekat ja kilvet kädessä nummella juosten. Lyyrisesti levy taas räksyttää vasten kaikkia vokalistia ärsyttäviä asioita, mutta sen pystyy helposti sivuttamaan musiikin viedessä. Uutuutena pienten kertosäkeiden tai tehostuskohtien ”yhteislaulaminen”, mikä toimii erinomaisena tehostuskeinona. Tämä levy on täydellinen taisteluhengen nostatuslevy. Oma suosikki on kaahaavaa nimikkoraita ”Never Surrender”, jossa kaikki bändin hyveet tulevat esiin, tarttuva ”Grave Raiders” ja aina odotettu lopetusraita ”Batavia’s graveyard”. Muutkin biisit voisi tällä yhteydessä mainita eli tällä levyllä ei heikkoja raitoja ole.

 

Borealis – Illusions

Tässäpä vuoden isoin yllätys listalle, power metallia (tai melodista metallia, jottei kuulosta niin pahalta) Kanadasta. Tunnustan suoraan, että en tiennyt tästä artistista mitään entuudestaan ja otin sen kuunteluun pelkän reviewn perusteella. Kyllä kannatti ja tästä tuli terveellistä vaihtelua pääasiassa kuuntelemalleni rymistelylle. Yleensä tämän tyylisen musiikin kompastuskivi on liian juustoiset laulut tai liian tylsä musiikki. Illusionsilla päävokaalit pysyvät miellyttävissä rajoissa ja korkealta (tausta)laulun hoitaa norjalainen laulaja Christine Hals. Tällä levyllä on riittävästi progressiivista otetta ja välillä mieleen tulee Symphony X. Musiikki myös rullaa eteenpäin ilmavasti ilman Nightwishin mahtipontisuutta. Paikoin keyboradit ärsyttävät, mutta onneksi vain paikoin. Arvostan myös yli 11 minuutin lopetusraitaa ”The Phantom Silence”, jolla todistetaan musiikin menevän kaupallisuuden edelle. Jostain syystä ”Light of the Sun” tarttui korvaan ensimmäisenä ja toimi koukkuna uusintapyöritykselle. Erinomainen suoritus tehdä power metallilevy, joka päätyy asialle allergisen fanaatikon vuoden levyt listalle. Tämä levy hyötyy erityisesti Hi-Res -toistosta, Spotifyn versio on jotenkin tukkoisen kuuloinen verrattuna Qobuzista löytyvään.

 

High Command – Eclipse of the Dual Moon

Pohdin jonkin aikaa tämän levyn ottamista mukaan. Kyse on osittain siitä periaatteesta, että thrashia pitää olla listalla. Osin kyse on siitä, että tämä levy on kova rässilevy. Tässä toinen artisti, josta en tiennyt mitään entuudestaan. High Command on suhteellisen tuore tulokas Massachusettsista, ja EotDM on yhtyeen toinen levy. Temanttisesti mennään fantasiamaailmassa, mutta musiikillisesti ilmaisu on astetta rapeampaa ja kimurantimpaa rässiä. Ensimmäinen huomion kiinnittänyt asia levyllä on yllättävät tempon vaihtelut. EotDM ei ole pelkkää kohkaamista biisistä toiseen, vaan väliin mahtuu keskitempoista rallia ja eeppinen välisoittoa. 11 minuuttia kestävä lopetusraita ”Spires of Secartha” toimii hyvänä läpileikkauksena High Commandin tavasta tehdä rässiä.

Muita mainitsemisen arvoisia levyjä on Diablon When All the Rivers Are Silent, Bloodbathin Survival of the Sickest, Darkthronen Astral Fortress (joka oli hyvin lähellä päätyä tuonne ylös), Darkanen Inhuman Spirits, Falluahin Empyrean, Machine Headin Of Kingdom and Crown ja Decapitatedin Cancer Culture. Kaikki mainitut ovat hyvin viihdyttäviä levyjä, mutta erinäisistä syistä päädyin top ten -listalle ottamaan yllä olevat.