Jopas oli levyvuosi. Musiikkia tuli kuunneltua eniten sitten vuoden 2007, mikä on tietysti loistava juttu. Lisäksi vuoden 11 eniten soitettua levyä oli myös julkaistu vuonna 2022! Tämä ei käänny aivan suoraan vuoden top-listaksi, sillä pari loppuvuodesta julkaistua kiekkoa on lunastanut paikkansa vähemmästä soittoajasta riippumatta. Mukana on pari tuttua ja turvallista artistia, mutta listalle pääsi myös yllättäjiä ja uusia artisteja. Pidemmittä puheitta vuoden kovimmat levyt 2022:
The Halo Effect – Days of the Lost
Käsi ylös, kuka yllättyi tästä valinnasta? Jos suosikkiartisti on Dark Tranquillity ja vanha In Flames >>> uusi In Flames ja bändin kaikki jätkät (Stanne mukaan lukien) ovat ex-In Flames, niin voiko muuta valita? Muutama vuosi sitten kehitin jonkinasteisen saturaatiopisteen melodiselle death metallille (poislukien Insomniumin). DT:n uusi suunta ei erityisesti napannut ja Jesperin lähdettyä IF:stä katosi viimeinenkin mielenkiinto artistia kohtaan (tosin livenä ovat edelleen varsin viihdyttäviä…soittaessaan vanhoja biisejä). Days of the Lostin myötä vanha kipinä heräsi vahvasti henkiin. Tämä levy on hyvän mielen metallia, jota tulee kuunneltua kerta toisensa jälkeen. Tälle levylle ei tarvita erityistä mielentilaa, se vaan toimii aina. Timanttisia biisejä levyn täydeltä ja toimi livenäkin hienosti. Stanne on yksi parhaista keulamiehistä ikinä. Biisinostoina ”Gateways” ja ”Feel What I Believe” toimivat omasta mielestä parhaina esimerkkeinä siitä, mitä IF ja DT parhaimmillaan voisivat olla 2022. Toisaalta on hienoa, että uusia bändejä ja kokoonpanoja muodostuu. Tuskin tätä levyä olisi kumpikaan tyyliinsä urautunut veteraani tekemään.
In Aphelion – Moribund
Vuoden yllättäjä! Lähellä oli lunastaa ykköspaikkaa. Necrophobicin jannut ja pari kaveria veivät musiikin sinne, mihin Necrophobic ei ihan ole uskaltanut mennä eli melodisen bläck metallin mustalle puolelle. Kerrassaan komeaa musiikkia ja riittävän rapeilla sanoituksilla, joille vanhakin kyynikko jaksaa lämmetä. Jostain syystä eeppinen teos kuvaa levyä parhaiten, vaikka levyllä on muutakin tavaraa tarjolla. Luciferian Agessa on yksi vuoden koukuttavimmista kertosäkeistä hauskan marssipätkän myötä. Nimikkoraita Moribund taas laittaa kylmäät väreet joka kerta kulkemaan pitkin selkää. Päätösraita Requiem vetää vertojaan A Sermon to the Deadlle. Kaiken kaikkiaan aivan huikea levy!
Black Royal – Earthbound
Vuoden toinen yllättäjä. Tampereen pojilta napakymppi suoritus. Bändin aiemmat death ’n roll -jutut eivät ihan toimineet minulle, mutta tällä levyllä sitten takki kääntyi. En ala luokittelemaan tätä sen tarkemmin. Sludge varmaan ei suurta vääryyttä musiikille tee, mutta aika kaukana ollaan perinteisestä jenkkitouhusta. Jostain syystä koko levystä henkii eräänlainen ”druidismi” läpi biisien aina kansitaidetta myöten, niin vahvasti ollaan luonnonlakien armoilla. Levy toimii kokonaisuutena, mutta kertsinsä puolesta mieleen jää ensimmäisenä väkevä ”Law of Nature” ja kansitaiteeseen viittaava ”Bear Cult”.
Immolation – Acts of Good
Tämä on jännä levy. Alkuun vaikutti tasapaksulta levyltä, mutta jostain syystä se vaan eksyi soittoon kerta toisensa jälkeen. Olen aina pitänyt bändin luomasta kolkosta äänimaailmasta ja musiikin sisältämistä koukuista, jotka aukeavat vasta useamman kuuntelun jälkeen. Nimikkoraita "Acts of God" on hyvä esimerkki, mutta levy toimii kokonaisuutena.
Megadeth – The Sick, the Dying…and the Dead
Vaihteeksi kokeellisempaa Megadethia, joka alkuun jopa ärsytti muutaman biisin kohdalla. Pyöritys toisensa jälkeen biisit alkoivat toimia ja ainakin tätä kirjoittaessa tämä on ollut soitetuin levy 2022. Tähän tosin vaikuttaa aikainen julkaisuajankohta. Tällä levyssä on monta helmeä, joista ajankohtaisuudessaan pelottava Dogs of Chernobyl jäi mieleen ensimmäiseltä kuuntelukerralta asti. Nopea Night Stalkers päätyi myös levyn kohokohtiin. Lopussa on pari kiinnostavaa coverbiisiä, joista ”This Planet’s On Fire (Burn in Hell) vaikuttaa olevan myös ilmastopoliittinen kannanotto. Varsin viihdyttävä, joskin ehkä hieman pitkä kokonaisuus.
Cult of Luna – The Long Road North
Tästä taisin jo alkuvuodesta sanoa, että vuoden kovimpia levyjä. CoL pystyy yllättämään vuodesta toiseen albumien laadulla ja ilmeisesti he eivät heikkoa levyä pysty tekemään. Takavuosina ihmettelin Vertikalin äärellä samaa asiaa ja muistan miettineeni silloin, että tästä on vaikea mennä yli. No, hyvin onnistuivat ylityksessä. Tai oikeastaan päätyivät 10/10-arvosanalla samaan kattoon. The Long Road North on kokonaisuus ja kuunneltava minusta ehdottomasti alusta loppuun. Missä The Halo Effectin esikoinen toimii kaikissa tilanteissa, tarvitsee tämä levy oikean mielentilan. Tästä levystä on tullut luettua mielenkiintoisia kuvauksia. Eräät kuvaavat sitä matkalevyksi (joka arvattavaasti on johdettavissa levyn nimestä), toisilla levy herättää Dyynin tunnelmia. Jostain syystä ajattelen tätä kuunnellessa maailman parasta elokuvaa Blade Runneria. Ehdottomasti parhaimmillaan luurikuuntelussa häämärässä huoneessa. ”Cold Burn” on yksi vuoden komeimmista biiseistä.
Wo Fat – The Singularity
Tässä toinen artisti, jonka savuinen stoner-äänimaailma on viehättänyt vuosia. Wo Fatin tuotannossa on ollut tosi kovia (Psychedelonaut) ja sitten hieman tasapaksumpia levyjä (The Conjuring), mutta The Singularity taitaa kiilata kärkeen. Tässä levyssä on jotain samaa rullaavuutta kuin The Swordin suosikkilevy Warp Riderissä, mutta samalla The Singularitylta löytyy tuttu hämyinen ”swamp-tunnelma” ja bändille tyypilliset raskaat riffittelyt. Biisit ovat erittäin kiinnostavasti kasattuja, teemat vaihtuvat kappaleiden sisällä (mikä toki helpottaa suuresti pitkien biisien kuuntelua). Levyn paras biisi ”The Oracle” kestää peräti 16 minuuttia ja rapiat. Tämä artisti pitää nähdä ehdottomasti livenä.
Deströyer 666 – Never Surrender
Vanha suosikki julkaisee harvakseltaan, mutta julkaisut ovat ilmestyessään taattua laatua. Huomaan toistavani äänimaailmaa (mikä ei siis ole täysin sama kuin soundimaailma, joskin pidän erityisesti kitaroiden soundista) eli selkeästi tämä on yksi keskeinen kriteeri omaa korvaa miellyttävälle musiikille. D666 onnistuu taas rakentamaan mielikuvaa jostain muinaisesta GoT-tapaisen maailman taisteluista, missä miehet ottavat mittaa toisistaan miekat ja kilvet kädessä nummella juosten. Lyyrisesti levy taas räksyttää vasten kaikkia vokalistia ärsyttäviä asioita, mutta sen pystyy helposti sivuttamaan musiikin viedessä. Uutuutena pienten kertosäkeiden tai tehostuskohtien ”yhteislaulaminen”, mikä toimii erinomaisena tehostuskeinona. Tämä levy on täydellinen taisteluhengen nostatuslevy. Oma suosikki on kaahaavaa nimikkoraita ”Never Surrender”, jossa kaikki bändin hyveet tulevat esiin, tarttuva ”Grave Raiders” ja aina odotettu lopetusraita ”Batavia’s graveyard”. Muutkin biisit voisi tällä yhteydessä mainita eli tällä levyllä ei heikkoja raitoja ole.
Borealis – Illusions
Tässäpä vuoden isoin yllätys listalle, power metallia (tai melodista metallia, jottei kuulosta niin pahalta) Kanadasta. Tunnustan suoraan, että en tiennyt tästä artistista mitään entuudestaan ja otin sen kuunteluun pelkän reviewn perusteella. Kyllä kannatti ja tästä tuli terveellistä vaihtelua pääasiassa kuuntelemalleni rymistelylle. Yleensä tämän tyylisen musiikin kompastuskivi on liian juustoiset laulut tai liian tylsä musiikki. Illusionsilla päävokaalit pysyvät miellyttävissä rajoissa ja korkealta (tausta)laulun hoitaa norjalainen laulaja Christine Hals. Tällä levyllä on riittävästi progressiivista otetta ja välillä mieleen tulee Symphony X. Musiikki myös rullaa eteenpäin ilmavasti ilman Nightwishin mahtipontisuutta. Paikoin keyboradit ärsyttävät, mutta onneksi vain paikoin. Arvostan myös yli 11 minuutin lopetusraitaa ”The Phantom Silence”, jolla todistetaan musiikin menevän kaupallisuuden edelle. Jostain syystä ”Light of the Sun” tarttui korvaan ensimmäisenä ja toimi koukkuna uusintapyöritykselle. Erinomainen suoritus tehdä power metallilevy, joka päätyy asialle allergisen fanaatikon vuoden levyt listalle. Tämä levy hyötyy erityisesti Hi-Res -toistosta, Spotifyn versio on jotenkin tukkoisen kuuloinen verrattuna Qobuzista löytyvään.
High Command – Eclipse of the Dual Moon
Pohdin jonkin aikaa tämän levyn ottamista mukaan. Kyse on osittain siitä periaatteesta, että thrashia pitää olla listalla. Osin kyse on siitä, että tämä levy on kova rässilevy. Tässä toinen artisti, josta en tiennyt mitään entuudestaan. High Command on suhteellisen tuore tulokas Massachusettsista, ja EotDM on yhtyeen toinen levy. Temanttisesti mennään fantasiamaailmassa, mutta musiikillisesti ilmaisu on astetta rapeampaa ja kimurantimpaa rässiä. Ensimmäinen huomion kiinnittänyt asia levyllä on yllättävät tempon vaihtelut. EotDM ei ole pelkkää kohkaamista biisistä toiseen, vaan väliin mahtuu keskitempoista rallia ja eeppinen välisoittoa. 11 minuuttia kestävä lopetusraita ”Spires of Secartha” toimii hyvänä läpileikkauksena High Commandin tavasta tehdä rässiä.
Muita mainitsemisen arvoisia levyjä on Diablon When All the Rivers Are Silent, Bloodbathin Survival of the Sickest, Darkthronen Astral Fortress (joka oli hyvin lähellä päätyä tuonne ylös), Darkanen Inhuman Spirits, Falluahin Empyrean, Machine Headin Of Kingdom and Crown ja Decapitatedin Cancer Culture. Kaikki mainitut ovat hyvin viihdyttäviä levyjä, mutta erinäisistä syistä päädyin top ten -listalle ottamaan yllä olevat.
